Maximiliam, osa 1

Avaruus. Viimeinen Linnake. Vuosi 4060. Maximiliam seisoo vartiopaikallaan tuijottamassa tyhjyyteen. Edessään on vain mustaa ja pari tähteä. Vartiovuoro on jo melkein lopuillaan, enää puoli Maan tuntia.

Kaukaisuudessa välähtää valo. Maximiliam hätkähtää, sillä näin ei ole käynyt vielä kertaakaan hänen kymmenen Maan vuotta kestäneen sotilasuransa aikana.

Valopallo laajenee uhkaavaa vauhtia. Se alkaa häikäistä androidipäähenkilömme kolmea silmää. Laajenemisen lisäksi valo näyttää lähestyvän Linnaketta. Maximiliam tietää, että hänen pitäisi antaa hälytys, mutta hän ei pysty, radio on mennyt mykäksi.

Samalla hiljaisuuden intensiteetillä myös valopallo lähestyy. Lähempää tarkasteltuna se näyttäisi olevan kolme metriä halkaisijaltaan. Pallo lipuu aivan lähelle Linnaketta ja Maximiliamia, kunnes pysähtyy, ja sen ovi aukenee sisäänpäin.

Sisältä astuu ulos hahmo, joka on tehty valosäikeistä. Maximiliam hätkähtää, mutta tulokas myös kiehtoo häntä.

Maximiliam tuijottaa valosäikeistä tehtyä hahmoa, joka näyttää katselevan ympärilleen. Hän ottaa askeleen lähemmäksi hahmoa, joka tekee samoin.

”H-hei”, sanoo hän hahmolle varovaisesti. Hahmo ei sano sanaakaan, mutta tulee vain askeleen päähän. Hahmo tuijottaa Maximiliamia hetken, ja tarjoaa sitten hänelle kättään. Päähenkilömme epäröi, mutta tarttuu kuitenkin käteen.

Samassa hetkessä, kun heidän kätensä kohtaavat, alkaa hänen silmissään vilistä. Maximiliam näkee samanaikaisesti kaiken tiedon koko universumista.

Vaikka he pitävätkin toisiaan käsistä vain lyhyen hetken, tuntuu se vuosikausilta.

Maximiliam tuijottaa suu ammollaan hahmoa. Hän ottaa askeleen taaksepäin ja lyyhistyy maahan. Tällöin hahmo vie kätensä päänsä ympärille ja nostaa valosäikeisen kypäränsä pois.

Sen alta paljastuvat hänen hohtavat kasvonsa. Valoneidon hiukset kuultavat kultaista valoa, kuten hänen silmänsäkin, paitsi että ne hohtavat hopeaa. Kun hän avaa suunsa puhuakseen, ei sieltä tule ääntä, vaan pieni valoaalto, joka iskeytyy Maximiliamiin.

Hän ei kuule sanaakaan, mutta ymmärtää heti, mitä valoneito on juuri sanonut. ”Sinun on tultava mukaani, ennen kuin on liian myöhäistä”, leijuvat sanat Maximiliamin synteettisissä aivoissa.

Hän nyökkää ymmärtämisen merkiksi, nousee ja kävelee valoneidon perässä tämän alukseen. Vartiotorni jää kumisemaan tyhjänä valoaluksen lähtöääntä sen loitotessa tornista yhä vain kauemmas, kunnes alus katoaa avaruuden horisonttiin.