Inferno

Makaan tulessa. Kärvennän kehoani. Se ei kuitenkaan pala, sillä minä en kuole. Satoja tuhansia vuosia olen ollut täällä pätsissä täysin yksin. Vähempikin riittäisi ajamaan kenet tahansa hulluksi. Luojan luoma vankilani on vankka. Täältä ei pääse pois. Olen yrittänyt sitä lukemattomia kertoja.

Miltäkö tuntuu, kun kaikki tunteet poistetaan? Ensin tulee suuri, koko kehon lävistävä kipu, joka kuitenkin haihtuu yhtä äkkiä, kuin on tullutkin. Sen jälkeen ei tunne mitään, ei ennen kuin kohtaa rakkauden, kuten minä, joka rakastuin Eevaani. Tämä tunne on rääkännyt minua kaikki nämä sadat tuhannet vuodet. Luoja oivalsi käyttää kidutuskeinoista kaikkein suurinta, rakkautta. Sekä tietoa siitä, etten voi päästä rakkaani luo, ja jään vain kaipaamaan Eevaani, ja riutumaan hiljaa itsekseni iäisyyksiksi.

Eräänä yönä, tai päivänä, mistä minä tiedän, kun olen maan alla, kaikkialla ympärilläni tuntuu suurta tärinää. Maa järisee. Se järisee niin voimakkaasti, että vankilani kattoon tulee halkeama. Kuun loiste näyttää auringon valolta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Levitän siipeni, ja lennän ulos. Vapaus!

Maailma on muuttunut sitten viime näkemän. Aatami ja Eeva ovat näköjään saaneet paljon jälkikasvua. Paljon puisia taloja on kohonnut maan päälle. Eevani lapset ovat käärineet itsensä värikkäisiin kankaisiin. Kävelen heidän luokseen, mutta he juoksevat kirkuen karkuun. Olen unohtanut muuttaa muotoni. 

Kävelen talojen keskellä. Katson kaikkea vihreää kauneutta, jonka parissa Eevan lapset saavat asua. Katselen myös ylös, Luoja ei ole vielä ainakaan minua huomannut. 

Vaellan maan lakeuksia, yritän etsiä merkkejä Eevastani, mutta luulen, että hän on varmaankin jo monia vuosia sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muotoni olen muuttanut parrakkaaksi mieheksi, joka reppu selässään vaeltaa kylästä kylään kysellen tietoa Eevasta.

Eräänä päivänä saapuessani munkkiluostariin, näyttää Veli Simeoniksi itseään kutsuva munkki minulle suuresta kirjasta kuvan, josta tunnistan Eevani piirteet. Kuvan tekijä on onnistunut hänen kauneutensa melko hyvin ilmaisemaan. Kun Simeon poistuu hetkeksi, repäisen kirjan sivun irti ja taittelen kuvan huolellisesti reppuuni. Katoan luostarista kuin varjo, ja jatkan matkaani.

Minulle on selkiytynyt, ettei Eevaani ole enää olemassa kuin tarinoissa, mutta ehkä joku hänen lapsistaan näyttäisi häneltä, ehkä joku hänen lapsistaan olisi kuin hän. Tähän toivoon turvautuen vaellan yhä kauemmas idän tähtiä seuraten.

Vuosien etsintöjen jälkeenkään en ole Eevani kaltaista löytänyt. Päätän palata askeleitani takaisin päin ja värväydyn kauppalaivan miehistöön. Laivan on määrä purjehtia takaisin Eurooppaan.

Matka on sujunut muutoin hyvin, mutta juuri, kun rannikko siintää jo näkökentässä, puhkeaa päällemme kaamea myrsky. Luoja ei selvästikään ole puolellamme. Tyrskyt pyyhkivät kannen yli, mastot katkeavat, ja laivamme alkaa upota. Miehistö on pakokauhun vallassa, sillä he eivät osaa uida, ja rahtina on arvokkaita mausteita. En haluaisi tehdä tätä, mutta koen, että minun täytyy. Paljastan todellisen muotoni, levitän siipeni, ja lennätän miehistön sekä mausteet turvaan satamaan, ennen kuin laiva uppoaa. Viimeiset säkit painavat käsissäni, mutta pääsen turvallisesti pois myrkystä satamaan. Eevan lapset katsovat minua peloissaan eivätkä pysty sanomaan sanaakaan. Samassa lauma rottia säntää ulos kahdesta säkistä. Ne vilistävät hännät heiluen sisämaahan. Minäkin päätän kadota paikalta.

Takaisin kerjäläisen muodossa huomaan, kuinka Eevan lapset ympärilläni alkavat sairastua. Heihin ilmestyy paiseita ja heitä kuolee suuria määriä. Kuulen, kuinka minua syytetään taudista, jonka he nimeävät Mustaksi surmaksi.

”Paholainen teki tämän! Hän langetti kirouksen yllemme!” kuulen erään papin saarnaavan.

Vaellan vuorille. Erakoidun luolaan asumaan.

Vuosien päästä palaan Eevan lapsien pariin. Heitä on selvästi vähemmän kuin ennen tautia. Kuulen, kuinka minua edelleen syytetään. Papit saarnaavat ihmisille heidän joutuvan Helvettiin minun luokseni, jolleivat he sovita syntejään. Syntipukkina oleminen herättää sisälleni toisen tunteen. Puhtaan vihan. Yritän pitää sitä hallinnassa, mutta en enää siihen kykene. Minä vihaan Luojaa ja näitä Eevan lapsia, jotka eivät ole mitään verrattuna Eevani kauneuteen ja ihanaan viattomuuteen. 

Katselen kuvaa Eevasta, kiroan mielessäni tämän maan, ja taittelen paperin takaisin reppuuni. Eevaani en tule välttämättä koskaan löytämään, mutta nyt minulla on myös toinen tarkoitus. Aion saada Luojan tuntemaan vihani, ja hän saakoon tuntea sen häntä palvovien kautta!