Hallitsija

”Valtio olen minä.” sanoi Hallitsija hiljaa itselleen. Seisoessaan hopeareunaisen peilin edessä hän näki itsensä kokonaan. Kaiken sen täydellisyyden, jota hän oli vuosien saatossa tavoitellut. Vaikka hän oli muuttunut koneeksi, tunsi hän viimein olevansa kokonainen. Hallitsija oli poistanut itsestään kaiken inhimillisen heikkouden, kuten sydämen ja tunteet. Nyt hän kykenisi johtamaan pelkällä järjellä ja kylmällä logiikalla.

Raudasta rakennetun linnan ikkunasta hän näki koko valtakuntansa. Se paloi. Ihmiset kapinoivat, sillä heillä ei ollut ruokaa tai rahaa, saati sitten työtä. Typerykset, ajatteli Hallitsija. Pian heitä ei enää olisi. Hallitsija, kaikessa täydellisyydessään, käynnisti ydinkärjen laukaisun. 

”Puolen minuutin kuluttua…”

Katsoessaan keltaisten lukemien pienenevän hetki hetkeltä, syventyi Hallitsija ajatuksiinsa. Hän painoi komposiittinyrkkinsä leukaansa vasten ja sulki mustat silmänsä. Yhtäkkiä, hänen inhimillisyytensä rippeet nostivat päätään, ja hän alkoi epäröidä.

”Teenkö oikein?” hän ajatteli.  

Tämä käynnisti mielenkiintoisen prosessin hänen aivokudoksessaan. 

Nanosekunneissa hän puntaroi asiaa kaikilta kanteilta, ja, tietokonetta nopeammin, päätyi tasapeliin. Hallitsija pysäytti laukaisun. Hän istahti metalliselle valtaistuimelleen. Hän ei voinut uskoa kokemaansa todeksi. Miksi, vaikka olikin poistanut itsestään ihmisen, miksi, hän silti ei pystynytkään tuhoamaan kansaansa? Mitä oli tapahtunut?

Unikammiossaan Hallitsija lepäsi levottomasti. Hän yritti työntää ajatuksensa pois saadakseen lepoa, mutta ei saanut rauhaa itseltään. Teräsvuode yritti tuudittaa omistajaansa lepoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Aamu alkoi tavalliseen tapaan, Hallitsija vaihtoi öljynsä, ja luki tiedotteen valtakuntansa tapahtumista. Mielenosoitukset näyttivät laantuneen, ja tulipalot oli saatu sammutettua. Hallitsija oli hämmennyksen vallassa. Hän oli kuitenkin myös samalla erittäin helpottunut siitä, ettei ollut pyyhkinyt kansaansa tomuksi. 

Hallitsija päätti lähteä ulos linnastaan, ensimmäisen kerran yli vuosikymmeneen. Kadut olivat edelleen puusta tehdyt, mutta osittain hiiltyneet tulipaloista. Hallitsijan raskaat askeleet tuntuivat huomattavan kevyiltä puun päällä, verrattuna rautalinnan holveissa kaikuneeseen askelten kuminaan.

Kadut olivat autioita. Ihmisiä ei näkynyt missään. Pian Hallitsija saapui puistoon, jonne ihmiset olivat kokoontuneet. He keskustelivat. Sivistyneesti. He puhuivat siitä, miten onnistuisivat syrjäyttämään Hallitsijan. Samalla hetkellä he huomasivat hänet. Väkijoukko kääntyi ja lähti juoksemaan Hallitsijaa kohti. Pian hän oli joukon käsissä, he löivät ja repivät häntä. Osittain vanhat pultit eivät kaikki kestäneet, vaan Hallitsija oli pian kappaleina. Hetken kuluttua kaikki pimeni, eikä Hallitsijaa enää ollut.

Tässä kohtaa Hallitsija avasi mustat silmänsä, mielenkiintoinen prosessi hänen aivokudoksessaan oli päättynyt. Hän käveli kumisevin askelin takaisin työpöytänsä ääreen, ja käynnisti laukaisun uudelleen. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

3, 2, 1. 

Ja valopallo söi kaiken.

Rautalinna seisoi kärventyneen kukkulan päällä. Hallitsija katsoi ulos ikkunasta. Linnaa ympäröi suuri aukea tyhjyys, ja hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Kaikkialla oli vain harmaata. Sininen taivas, ja aurinko ylhäällä säteilivät uutta toivoa. Nyt Hallitsija voisi aloittaa alusta, rakentaa uuden yhteiskunnan, josta olisi poistettu tunteet ja tottelemattomuus.

Vuotta myöhemmin oli Hallitsija saanut työnsä päätökseen. Uusi, uljas valtakunta oli valmis. Hän katsoi ympärilleen, ja oli tyytyväinen. Häntä ympäröi metallisten ihmisten joukko, joka oli hänelle täysin kuuliainen. 

”Töihin!” käski Hallitsija, ja niin väkijoukko käveli tahdissa suureen mustaan tehtaaseen, jossa he työskentelivät kahdenkymmenenneljän tunnin vuoroissa, vailla taukoja, sillä metalli-ihminen ei niitä tarvinnut. 

Hallitsija oli rakentanut myös jotain muuta. Hän oli luonut itselleen kumppanin, Hallitsijattaren. Yhdessä he asuivat rautalinnassa, täydellisen yhteiskunnan ympäröidessä heitä. Kaikki oli systemaattista, kaikki oli ennalta määrättyä, kaikki meni, kuten Hallitsija määräsi ja tahtoi. Krominmusta, täydellinen valtakunta, liikkui päivästä toiseen tarkan aikataulun mukaan. Metalli-ihmiset vaihtoivat työvuoroaan sekunnilleen, he söivät yhtä aikaa sekunnilleen, nukkuivat yhtä aikaa sekunnilleen, ja näkivät täsmälleen samat unet, joka ikinen yö. He jopa hengittivät samaan tahtiin.

Hallitsija oli tyytyväinen.