Järvi

Auton radio soittaa jotain. Vauva nukkuu rauhallisena vieressäni. Katseeni tuijottaa hiljaa maisemaa, joka valuu kuiviin, kuten kaikki muukin.

Mieleni alkaa vaeltamaan. Siirryn parin vuoden takaiseen. Aikaan, kun kaikki oli hyvin. Olimme vielä rakastuneita, vastanaineita, ja Maria oli raskaana.

Siitä alkoi alamäki. Riitelimme jatkuvasti, kadotimme toisemme. Masennuimme, molemmat. Psykologi suositteli liikuntaa, joten vein meidät pyöräretkelle. Maria hymyili ja nauroi pitkän tauon jälkeen. Asiat vaikuttivat kääntyvän parempaan suuntaan.

Mutta ei.

Olemme perillä. Nousen autosta, suljen oven. Kävelen pelkääjän paikalle, avaan takaluukun, ja nostan sidotun rakkaani syliini. Kävelen järven rantaan, annan hänelle viimeisen suudelman otsalle. Askel askeleelta siirrymme syvemmälle veden syleilyyn. Pian kultani on veden alla. Maria vastustelee hetken, mutta parissa minuutissa hänen kehonsa rauhoittuu. Päästän irti, ja hän uppoaa pehmeään pohjaan.

Valun vettä auton vieressä. Otan lapsemme syliini ja kävelen häntä herättämättä veteen. Ollessani rintaa myöten vedessä, kuulen linnunlaulun kauneuden. Katson viimeisen kerran kaikkea olevaa, silitän lapsemme päätä, ennen kuin siirrymme iankaikkiseen.