Kuu

Kävelen kuun ohutta pintaa. Painovoiman heikkous saa askeleen kulkemaan kevyesti. Ihailen tyhjää maisemaa. Kuunpinnan värittömyys luo hyvän kontrastin taivaan mustuuteen.

Astun sisään takaisin kotiini, joka on oikeasti pelkkä laskeutumiskapseli. Kenen hieno idea oikein oli lähettää ihminen yksin Kuuhun? Minun. Olen kyllä yksi oikea kuu-ukko, Väinämö Kuu-ukko...

Arjen pyörteissä vuosi kuluu suhteellisen nopeasti, mutta kun on oikeasti yksin, jopa sekunnit tuntuvat välillä matelevan hitaammin kuin mikään koskaan aiemmin.

Kommunikaatio maahan on ollut takkuilevaa viime aurinkomyrskyn jälkeen. Parhaimmillaan kuulemme lyhyitä lauseita toisiltamme. On sekin jotain.

Joku voisi väittää minun tulleen hulluksi täällä yksinäisyydessäni, mutta en oikein usko sitä. Kävin asiasta pitkän keskustelun itseni kanssa, ja olimme siitä yksimielisiä.

On minulla kuitenkin tekemistä: suoritan kokeita kasveilla. Yritän saada ne sopeutumaan Kuun karuuteen.

Sain yhtenä yönä, taisi olla viime viikolla, loistavan idean. Nyt kokeeni on puhkeamassa kukkaansa. Lehdet avautuvat hitaasti, yritän nähdä sisään, kyllä! Olen onnistunut! Otan kasvivauvani varovaisesti syliini, silitän häntä ja juotan sokerivettä. Yksinäisyyteni päättyy nyt.

Lapseni kasvaa nopeasti, kasvi kun pohjimmiltaan on. Kahdessa viikossa hän on saavuttanut jo murrosiän. Kuukausi syntymänsä jälkeen hän on jo minun näköiseni. Hän käyttäytyy ja puhuu täsmälleen kuten minä. Miten upeaa! Täytyy raportoida tästä huomenna Maahan.

Seuraavana yönä Kasvi ryhtyy toimeen. Hän kävelee Väinämön sängyn vierelle, laittaa kätensä hänen kasvoilleen, ja tukehduttaa Väinämön. Sitten Kasvi sylkee happoa, jolla sulattaa, ja jonka avulla syö hänet.

Tämän jälkeen Kasvi, uusi Väinämö, valmistautuu lähtöön. On tullut aika kutsua paluukyyti Maahan.