Nainen katseli ulos ikkunasta

Nainen katseli ulos ikkunasta. 

Kahvila sijaitsi kuudennessakymmenennessäkahdeksannessa kerroksessa kerrostornikompleksia. Sellaisessa, joka saisi heikommat niskat taittumaan korkeutensa ihailun aikana. Maria pohti vain yhtä asiaa: kuinka hän lopettaisi oman elämänsä. 

Harkittuaan harhailevasti erilaisia myrkkyjä, lääkkeitä ja olkalaukussaan olevaa asetta, hän päätyi kerrostornista hyppäämiseen, ehkä hän juuri siksi oli tänne tullutkin. Kerrankin hän voisi tuntea vapauden, kun ilma halaisi rajusti hänen kehoaan ennen kuin se murskaantuisi karheaa asfalttia vasten kuin lettutaikina.

Viimeisenä aterianaan Maria söi sinisiä vohveleita, hieman palaneita. Sekä kupillisen hyvää, kuumaa, kahvia. Vohveleiden päällä ollut voinpalanen suli hänen mielestään liian nopeasti, mutta hän päätti antaa asian olla, sillä hänhän olisi pian kuollut. Eikä kukaan kysele kuolleilta mielipidettä voin sulamisvauhdista. 

Kahvi maistui kitkerältä ilman maitoa, jonka loppumista tarjoilija oli syvästi pahoitellut, vaikka Maria näki suoraan tämän vaikean hymyilyn läpi syvään väsymykseen. Tosin, saattoihan hän vain heijastella itseään tarjoilijan peilimäisistä kasvoista.

Pöllö lensi ikkunan ohi. Maria katsoi hetken sen lentoa, kunnes ohi huristellut liitokiidin imaisi sen turbiiniinsa, jossa lintu silpoutui hetkessä tuhansiksi pienen pieniksi palasiksi. ”Elämä on lyhyt ja tarpeeton”, ajatteli Maria siemaistessaan kahvistaan viimeisen kerran. 

Samalla hetkellä, kun hän oli laskenut kupin takaisin tassille, tapahtui jotain, mitä Maria ei osannut odottaa, ei tänään.

Kahvilaan ryntäsi erikoisesti pukeutunut mies. Hänellä oli päällään pitkä ruskea kankainen takki, tenniskengät, jollaisia ei ollut valmistettu enää vuosisatoihin, sekä kirkkaanvihreäsankaiset silmälasit. Takin alla ollut kauluspaita oli likomärkä – ilmeisesti mies oli juossut jo jonkin tovin. Mies pysähtyi Marian viereen, nojasi kaiteeseen, haukkoi henkeään, ja katsoi kiihkeästi ulos ikkunasta.

Sekunnin kuluttua tästä ulkona pimeni. Oli kuin joku tai jokin olisi imenyt kaiken valon. Kolmen sekunnin kuluttua tästä tuli niin kirkasta, ettei Maria erottanut metrin päässä hänestä seissyttä miestä. Näiden kummallisten valoilmiöiden jälkeen tuli hyvin, hyvin, hiljaista.

Lopulta, usean minuutin jälkeen hiljaisuuden rikkoi miehen ääni, joka kysyi Marialta: ”Mikä vuosi nyt on?”. Maria kakoi hetken ennen kuin sai vastattua olevan vuosi 3057. ”3057, loistavaa, hieno vuosi olla elossa! Vai mitä?” Mies istuutui Mariaa vastapäätä, katsoi häntä syvälle silmiin, muuttui ilmeeltään vakavaksi – aivan kuin hän olisi kyennyt näkemään Marian ajatukset.

”Mikä on?” kysyi mies hiljaisemmalla, rauhoittavalla äänellä. Maria ei tiennyt mikä häneen meni, mutta hän vastasi suoraan ja rehellisesti. Pian Maria havahtui kertoneensa elämäntarinansa kaikessa lyhykäisyydessään täysin tuntemattomalle miehelle, jonka hän oli tavannut vasta muutamaa minuuttia aiemmin.

”Tule mukaani.” sanoi mies ja otti Mariaa kädestä noustessaan pöydästä. He poistuivat kahvilasta ja pian koko rakennuksesta.