Uusi alku

Jäin meditoimaan kostoani Luojalle. Vuosien ajan olen hionut sitä, kaikessa rauhassa, sillä kosto voi odottaa. Viimein olen saanut sen valmiiksi. Muutan itseni jälleen ihmiseksi ja astun esiin luolastani, hyvin levänneenä. Kävelen kaupunkiin ja huomaan, että Eevan lapsien asumukset ovat kehittyneet huomattavasti. Kadun kulmassa on pieni puinen rakennelma, jossa yksi Eevani lapsista myy muille paperipinoja. Kävelen lähemmäs, ja kuulen sanan ”sanomalehti”. Ostan yhden itselleni ja katson sitä. Lehden päällä on paljon tekstiä, ja sen yläkulmassa on myös numeroita.
 

”1913.” sanon itsekseni.

Nämä uudet kirjaimet ovat aluksi hieman vaikeita minulle, mutta hiljalleen ne alkavat hahmottua. 

Istahdan läheiselle penkille ja katson lehteä.

”M-Mü-Münch-München.” saan tavattua. 

Jaa, tämä alue taitaa olla nykyään nimeltään München. Selvä. 

Kostoni toteuttamiseksi minun täytyy ottaa jonkun juuri sopivan Eevan lapsen hahmo. Jonkun, jonka sielussa on suurta pahuutta, joka ei ole vielä päässyt vapaaksi. Haa, tuolla istuu yksi, kyllä, aistin jotain. Hän maalaa. Hyvä, haavoittuvainen taiteilijan sielu.

Seuraan uhriani, nuorta miestä, pari tuntia täällä puistossa. Hän maalaa, ja minä luen sanomalehteä. Kun maalaus on viimein valmis, nousemme, ja lähden hänen peräänsä. Uhrini saapuu kotiinsa samalla kun aurinko alkaa jo laskeutua. Puuovi sulkeutuu, mutta se ei minua pidättele. Muuntaudun koppakuoriaiseksi ja ryömin sen alitse.

Uhrini ei ehdi edes pelästyä, kun olen jo ottanut hänen muotonsa. Hämmentynyt katse miehen kasvoilla ei ehdi kestää sekuntiakaan, kun jo imen elämänvoiman hänestä. Valkoinen kirkas valo siirtyy hänestä minuun. Kun olen valmis, hänen tyhjä kuorensa valahtaa lattialle liekeissä. Tuli tarttuu kuivaan puulattiaan ja leviää nopeasti ympärilleen. Kohta jo koko talo on liekeissä. Ryntään ulos. Eevan lapset katsovat kauhuissaan paloa. Eräs heistä selvästikin tuntee muotoni.

”Adolf, oletko kunnossa?” hän kysyy.

”Kyllä, kyllä.” sanon yskien.

Nyt kostoni on valmis alkamaan.

Pahuus lähtee politiikasta, siispä lähden viemään itseäni sen suuntaan. Tätä ennen puhkeaa kuitenkin suuri sota, jota en voi vastustaa. Värväydyn Saksan armeijaan, ja lähden leikkimään. Aiheutan itselleni pari loukkaantumista, jotta vaikuttaisin kuolevaiselta. 

Sodan jälkeen liityn puolueeseen ja sukellan politiikan virtaukseen. Hiljalleen kohoan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes koko puolue on hallinnassani. Raivaan puoluettani suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten koittaa päivä, kun puolueeni on suurin. Vallan kahva on käsissäni. Nyt on aika avata tuo ovi.

Muutamassa vuodessa olen päässyt valtakunnan huipulle. Minua kutsutaan Johtajaksi, mikä kuulostaa hyvältä. On aika käynnistää kostoni seuraava vaihe. Aloitamme liittämällä naapurimme Itävallan osaksi valtakuntaa. Euroopan muut johtajat ovat voimattomia, kun valtaamme salaman nopeudella Puolan. Yhdysvaltalainen Time-lehti valitsee minut jopa Vuoden mieheksi. Imartelevaa.

Olen koonnut ympärilleni oikeat henkilöt. He ovat juuri niin typeriä ja johdateltavia, jotta miekaniskuni Luojaan onnistuu. Aloitamme lopullisen ratkaisun toimeenpanemisen. Nyt Luojan on aika kokea hänen ”valitun kansansa” tuho. 

Kostoni on oleva julma.

Synnyttämäni toinen suuri sota hämää muita maita tarpeeksi, jotta he eivät huomaa, kun toteutamme lopullista ratkaisua. Luojan valittu kansa suljetaan ghettoihin, joista heitä aletaan kuljettamaan keskitysleireille. Ehdimme tuhota heitä todella paljon, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa aivan kaiken.

Eeva. 

Tai kuten hän nimensä kirjoittaa: Eva.

Rakkaani, uudelleensyntyneenä, edessäni.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, hän on nyt tässä. Hän on löytänyt minut.

Herään Kotkanpesästäni. Rakkaus on herättänyt minut. Mitä olen mennyt tekemään?! Viha on sokaissut minut. Eeva rakkaani on avannut silmäni. Tunnen, miten kehoni alkaa rapistua. Viha on murtanut sen pala palalta. Minusta tuntuu, kuin murenisin. Käteni tärisevät jatkuvasti ja kuljen kumarassa. Ensimmäistä kertaa tunnen, että kenties kykenisin kuolemaan.

Suuri syyllisyys painaa minua. Tuntuu, kuin pääni päällä olisi kokonainen vuori. En minä ole paha, en oikeasti. Enhän? Minun täytyy tehdä jotain. Alan tekemään huonoja strategisia päätöksiä sodan kannalta, jotta häviäisimme mahdollisimman nopeasti. 

Viimeinkin vihollisemme ovat päässeet Berliiniin asti. Hyvä.

Nyt on tullut aika päättää tämä kaikki. Pääsen rakkaan Eevani kanssa naimisiin viimeisenä elinpäivänäni. Seremonia on hyvin pieni ja vaatimaton. Tämän jälkeen puhun Eevani viimeisen kerran tekemään jotain kohtalokasta.

Kaksi luotia, yksi ase. Lataan sen ja annan aseen Eevalleni. Kaikkien näiden iäisyyksien jälkeen hän on viimein minun, mutta nyt joudun katsomaan, kuinka hän hitaasti nostaa aseen ohimolleen, katsoo minua viimeisen kerran, hymyilee lämpimän hymynsä ja painaa liipaisinta.

Hetkeen en kuule mitään. Eevani makaa lattialla kuolleena. Rakkauteni on kuollut. Otan aseen lattialta, laitan piipun rakkaani lailla ohimolleni, ja toivon pystyväni kuolemaan. Liipaisin tuntuu kovalta ja lämpimältä. Hitaasti vedän sitä sormellani, millimetri millimetriltä se painuu alemmas, kunnes ase laukeaa. Luoti lävistää pääni, kaadun taaksepäin, tunnen kylmyyden valtaavan kehoani. Ennen kuin ehdin osua lattiaan, kaikki muuttuu mustaksi. 

Minä kuolin.

Lopultakin saan vastauksen. Lopultakin saan tietää, mikä Luojan suunnitelma on ollut minun varalleni. Minun tehtäväni on kylvää tuhoa, jotta ihmiskunta voisi kehittyä, ottaa opikseen, muuttua. Olen yksi Luojan suurimmista vitsauksista. Olen opetus.

Pitkään, todella pitkään, olen ollut pimeydessä. Nyt kuitenkin näen valon. Luojalla on minulle uusi tehtävä. 

Synnyn uudelleen talossa. Kävelen peilin eteen ja katson itseäni. Tällä kertaa muotoni on täysin ennennäkemätön. Olen muuttunut oranssiksi ja päässäni on jokin kamala tekoturkki. Mikä ihme minä oikein olen? 

”Herra Trump!” kuulen äänen takaani. Käännyn, ja kiristän punaista solmiotani.

”Niin?”