Lucifer

Paratiisin Eeva

Olen ensimmäinen arkkienkeli, ensimmäinen Luojan luoma. Mutta ylpistyin liikaa, janosin liian paljon valtaa, joten hän langetti minut taistelumme jälkeen. Tämä Maa on niin kovin tyhjä ja kivinen. Vaeltelen näitä aavoja lakeuksia varmaan maailmanloppuun saakka.

Mutta, tuolla kaukanahan näkyy jotain, vihreää, vehreää. Pelastus! Lennän sen luo minkä siivistäni pääsen. Pelastusta ympäröivä ruusuaita on korkea, mutta piikkien seassa kiipeäminen ei minua haittaa, kun en kykene enää tuntemaan kipua. Pääsen aidan päälle ja näen kaiken sen kauneuden, vihreää kasvustoa silmän kantamattomiin.

Laskeudun pehmeälle sammaleelle ja katson ympärilleni, ketään ei näy missään. Olenko täysin yksin? Yhtäkkiä taivas kirkastuu. Luoja saapuu, äkkiä piiloon, tuonne, puun sisään!

Katselen, kuinka hän ottaa maata ja luo jonkin ihmeellisen olennon, ei kuitenkaan minunlaistani, sillä tällä ei ole siipiä. Hän nimeää tämän olennon Aatamiksi. Nyt Luoja tuo paratiisiin eläimiä luomuksensa kaitsettavaksi. Ja mitä nyt, hän ottaa Aatamilta kylkiluun, ja luo… Jotain kaunista… Aatamin kylkiluusta luotu, tuo upea naisolento saa nimekseen Eevan.

Eeva… Paratiisin Eeva… 

Tunnen sisälläni jotain, mitä minun ei pitäisi tuntea. Mitä tämä on? Luoja poisti minusta kaikki tunteet. Jättikö hän sittenkin jotain? Sana lipuu huulilleni: Rakkaus. Olenko minä siis…rakastunut?

Aikaa kuluu ja minä seuraan Aatamin ja Eevan viatonta elämää Paratiisissa. Muotoni olen muuttanut käärmeeksi, jotten herättäisi huomiota. Miten oikein voisin lähestyä Eevaa ja puhua hänelle? 

Kiemurtelen ympäri pusikkoja omissa ajatuksissani, kunnes saavun omenapuun luokse. Aivan, hyvän ja pahan tiedon puu, josta he eivät saa syödä. Hetkinen, jos Eeva maistaisi yhtä näistä omenoista, ehkä hänen sydämensä alkaisi sykkiä minulle, kun hän ei enää olisi tietämätön.

Kaunis Eevani makaa solisevan joen rannalla ja katselee kirkkaita tähtiä. Kun saavun hänen luokseen, hän ensin säikähtää, mutta kun sihisen ystävällisesti, hän rauhoittuu ja silittää minua pehmeillä käsillään. Kiipeän hänen kaulalleen ja lähden johdattamaan Eevaani kohti omenapuuta.

Saavuttuamme perille kiipeän puun alimmalle oksalle ja sihisen osoittaen yhtä omenoista.

”Mutta käärme, meitä kiellettiin syömään tuosta puusta.” sanoo Eeva heleän sointuvalla äänellään.

Sihisen hypnotisoivasti, jolloin hän ottaa varovaisia askelia lähemmäs puuta. Eevani tarttuu kauniilla käsillään omenaan, repäisee sen irti puusta, epäröi viimeisen kerran, ja puraisee. Makea punainen omena tippuu hänen kädestään, kun Eeva pelästyy Aatamin ääntä.

”Eeva! Meitä kiellettiin syömästä tuosta puusta!” huutaa Aatami. ”Mitä olet mennyt tekemään?”

Aatami noukkii omenan maasta, sivelee sitä käsissään, ja näkee siinä puraisun jäljen. Ennen kuin Eeva ehtii sanoa mitään, puree Aatamikin omenaa. Se putoaa hänen huuliltaan ja lähtee vierimään alas kukkulaa. Heidän katseessaan on jotain uutta. He katsovat toisiaan, hätääntyvät ja rientävät ottamaan käsiinsä lehtiä, joilla he peittävät osia kehoistaan. Suunnitelmani näyttää toimivan.

Seuraavan päivän ajan kerään rohkeuttani muuttaa muotoni omakseni ja lähestyä Eevaa, mutta ennen kuin ehdin tehdä kumpaakaan, on Luoja jo havainnut Aatamin ja Eevan muutoksen. Ei! Hän karkottaa heidät! Miten minä nyt saan puhutuksi Eevalleni?

Yritän lähteä heidän peräänsä, muutan muotoni omakseni, mutta silloin Luoja huomaa langettamansa arkkienkelin ja tajuaa minun olleen syypää tähän kaikkeen. Hän ottaa ja työntää minut entistä syvemmälle Maan uumeniin, paikkaan, jonka hän on luonut juuri minulle. Hän nimeää vankilani Helvetiksi ja sanoo, etten tule koskaan pääsemään täältä pois. Jään onnettomana ja avuttomana yksin tuliseen pätsiin. Itse en liekkejä ja laavaa tunne, ainoastaan rakkaus kärventää koko kehoani sisältäpäin. Tuntuu, kuin koko sydämeni olisi täynnä laavaa, joka palaa rinnassani.

”Eevaaaa!!!”

 Inferno

Makaan tulessa. Kärvennän kehoani. Se ei kuitenkaan pala, sillä minä en vain voi kuolla, vaikka miten tahtoisin. Satoja tuhansia vuosia olen ollut täällä pätsissä ypöyksin. Vähempikin riittäisi ajamaan kenet tahansa hulluksi. Luojan luoma vankilani on vankka. Täältä ei pääse pois. Olen yrittänyt sitä niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa.

Miltäkö tuntuu, kun kaikki tunteet poistetaan? Ensin tulee suuri, koko kehon lävistävä kipu, joka kuitenkin haihtuu yhtä äkkiä, kuin on tullutkin. Sen jälkeen ei tunne mitään, ei ennen, kuin kohtaa rakkauden, kuten minä, joka rakastuin Eevaani. Tämä tunne on rääkännyt minua kaikki nämä sadat tuhannet vuodet. Luoja oivalsi käyttää kidutuskeinoista kaikkein suurinta, rakkautta. Tieto siitä, etten voi päästä rakkaani luo, että jään vain kaipaamaan Eevaani, ja riudun hiljaa itsekseni iäisyyksien ajan, tuntuu julmimmalta mahdolliselta rangaistukselta.

Eräänä yönä, tai päivänä, mistä minä tiedän, kun olen maan alla, kaikkialla ympärilläni tuntuu suurta tärinää. Maa järisee. Se järisee niin voimakkaasti, että vankilani kattoon tulee halkeama. Kuun loiste näyttää auringon valolta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Levitän siipeni, ja lennän ulos. Vapaus!

Maailma on muuttunut sitten viime näkemän. Aatami ja Eeva ovat näköjään saaneet paljon jälkikasvua. Runsaasti puisia taloja on kohonnut maan päälle. Eevani lapset ovat käärineet itsensä värikkäisiin kankaisiin vanhempiensa käyttämien kasvien sijaan. Kävelen lasten luokse, mutta he juoksevat kirkuen karkuun. Olen unohtanut muuttaa muotoni. 

Kävelen talojen keskellä. Katson kaikkea vihreää kauneutta, jonka parissa Eevan lapset saavat asua. Katselen myös ylös, Luoja ei ole vielä ainakaan minua huomannut. 

Vaellan maan lakeuksia, yritän etsiä merkkejä Eevastani, mutta luulen, että hän on varmaankin jo monia vuosia sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Muotoni olen muuttanut parrakkaaksi mieheksi, joka reppu selässään vaeltaa kylästä kylään kysellen tietoa Eevasta.

Eräänä päivänä saapuessani munkkiluostariin, näyttää Veli Simeoniksi itseään kutsuva munkki minulle suuresta kirjasta kuvan, josta tunnistan Eevani piirteet. Kuvan tekijä on onnistunut hänen kauneutensa melko hyvin ilmaisemaan. Kun Simeon poistuu hetkeksi, repäisen kirjan sivun irti ja taittelen kuvan huolellisesti reppuuni. Katoan luostarista kuin varjo, ja jatkan matkaani.

Minulle on selkiytynyt, ettei Eevaani ole enää olemassa kuin tarinoissa, mutta ehkä joku hänen lapsistaan näyttäisi häneltä, ehkä joku hänen lapsistaan olisi kuin hän. Tähän toivoon turvautuen vaellan yhä kauemmas idän tähtiä seuraten.

Vuosien etsintöjen jälkeenkään en ole Eevani kaltaista löytänyt. Päätän palata askeleitani takaisinpäin ja värväydyn kauppalaivan miehistöön. Laivan on määrä purjehtia takaisin Eurooppaan.

Matka on sujunut muutoin hyvin, mutta juuri, kun rannikko siintää jo näkökentässä, puhkeaa päällemme kaamea myrsky. Luoja ei selvästikään ole puolellamme. Tyrskyt pyyhkivät kannen yli, mastot katkeavat, ja laivamme alkaa upota. Miehistö on pakokauhun vallassa, sillä he eivät osaa uida, ja rahtina on arvokkaita mausteita. En haluaisi tehdä tätä, mutta koen, että minun täytyy. Paljastan todellisen muotoni, levitän siipeni, ja lennätän miehistön sekä mausteet turvaan satamaan, ennen kuin laiva uppoaa. Viimeiset säkit painavat käsissäni, mutta pääsen turvallisesti pois myrkystä laiturille. Eevan lapset katsovat minua peloissaan eivätkä pysty sanomaan sanaakaan. Samassa lauma rottia säntää ulos kahdesta säkistä. Ne vilistävät hännät heiluen sisämaahan. Minäkin päätän kadota paikalta.

Takaisin kerjäläisen muodossa huomaan, kuinka Eevan lapset ympärilläni alkavat sairastua. Heihin ilmestyy paiseita ja heitä kuolee suuria määriä. Kuulen, kuinka minua syytetään taudista, jonka he nimeävät Mustaksi surmaksi.

”Paholainen teki tämän! Hän langetti kirouksen yllemme!” kuulen erään papin saarnaavan.

Vaellan vuorille. Erakoidun luolaan asumaan.

Vuosien päästä palaan Eevan lapsien pariin. Heitä on selvästi vähemmän kuin ennen tautia. Kuulen, kuinka minua edelleen syytetään. Papit saarnaavat ihmisille heidän joutuvan Helvettiin minun luokseni, jolleivat he sovita syntejään. Syntipukkina oleminen herättää sisälleni toisen tunteen. Puhtaan vihan. Yritän pitää sitä hallinnassa, mutta en siihen kykene. Minä vihaan Luojaa ja näitä Eevan lapsia, jotka eivät ole mitään verrattuna Eevani kauneuteen ja ihanaan viattomuuteen. Katselen kuvaa Eevasta, kiroan mielessäni tämän maan, ja taittelen paperin takaisin reppuuni. Eevaani en tule koskaan löytämään, mutta nyt minulla on toinen tarkoitus. Aion saada Luojan tuntemaan vihani, ja hän saakoon tuta sen häntä palvovien kautta!

Uusi alku

Jäin meditoimaan kostoani Luojalle. Vuosien ajan olen hionut sitä, kaikessa rauhassa, sillä kosto voi odottaa. Viimein olen saanut sen valmiiksi. Muutan itseni jälleen ihmiseksi ja astun esiin luolastani, hyvin levänneenä. Kävelen kaupunkiin ja huomaan, että Eevan lapsien asumukset ovat kehittyneet huomattavasti. Kadun kulmassa on pieni puinen rakennelma, jossa yksi Eevani lapsista myy muille paperipinoja. Kävelen lähemmäs, ja kuulen sanan ”sanomalehti”. Ostan yhden itselleni ja katson sitä. Lehden päällä on paljon tekstiä, ja sen yläkulmassa on myös numeroita.

”1913.” sanon itsekseni.

Nämä uudet kirjaimet ovat aluksi hieman vaikeita minulle, mutta hiljalleen ne alkavat hahmottua. Istahdan läheiselle penkille ja katson lehteä.

”M-Mü-Münch-München.” saan tavattua. 

Jaa, tämä alue taitaa olla nykyään nimeltään München. Selvä. 

Kostoni toteuttamiseksi minun täytyy ottaa jonkun juuri sopivan Eevan lapsen hahmo. Jonkun, jonka sielussa on suurta pahuutta, joka ei ole vielä päässyt vapaaksi. Haa, tuolla istuu yksi, kyllä, aistin jotain. Hän maalaa. Hyvä, haavoittuvainen taiteilijan sielu.

Seuraan uhriani, nuorta miestä, pari tuntia täällä puistossa. Hän maalaa, ja minä luen sanomalehteä. Kun maalaus on viimein valmis, nousemme, ja lähden hänen peräänsä. Uhrini saapuu kotiinsa samalla kun aurinko alkaa jo laskeutua. Puuovi sulkeutuu, mutta se ei minua pidättele. Muuntaudun koppakuoriaiseksi ja ryömin sen alitse.

Uhrini ei ehdi edes pelästyä, kun olen jo ottanut hänen muotonsa. Hämmentynyt katse miehen kasvoilla ei ehdi kestää sekuntiakaan, kun jo imen elämänvoiman hänestä. Valkoinen kirkas valo siirtyy hänestä minuun. Kun olen valmis, hänen tyhjä kuorensa valahtaa lattialle liekeissä. Tuli tarttuu kuivaan puulattiaan ja leviää nopeasti ympärilleen. Kohta jo koko talo on liekeissä. Ryntään ulos. Eevan lapset katsovat kauhuissaan paloa. Eräs heistä selvästikin tuntee muotoni.

”Adolf, oletko kunnossa?” hän kysyy.

”Kyllä, kyllä.” sanon yskien.

Nyt kostoni on valmis alkamaan.

Pahuus lähtee politiikasta, siispä lähden viemään itseäni sen suuntaan. Tätä ennen puhkeaa kuitenkin suuri sota, jota en voi vastustaa. Värväydyn Saksan armeijaan, ja lähden leikkimään. Aiheutan itselleni pari loukkaantumista, jotta vaikuttaisin kuolevaiselta. 

Sodan jälkeen liityn puolueeseen ja sukellan politiikan virtaukseen. Hiljalleen kohoan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes koko puolue on hallinnassani. Raivaan puoluettani suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten koittaa päivä, kun puolueeni on suurin. Vallan kahva on käsissäni. Nyt on aika avata tuo ovi.

Muutamassa vuodessa olen päässyt valtakunnan huipulle. Minua kutsutaan Johtajaksi, mikä kuulostaa hyvältä. On aika käynnistää kostoni seuraava vaihe. Aloitamme liittämällä naapurimme Itävallan osaksi valtakuntaa. Euroopan muut johtajat ovat voimattomia, kun valtaamme salaman nopeudella Puolan. Yhdysvaltalainen Time-lehti valitsee minut jopa Vuoden mieheksi. Imartelevaa.

Olen koonnut ympärilleni oikeat henkilöt. He ovat juuri niin typeriä ja johdateltavia, jotta miekaniskuni Luojaan onnistuu. Aloitamme lopullisen ratkaisun toimeenpanemisen. Nyt Luojan on aika kokea hänen ”valitun kansansa” tuho. Kostoni on oleva julma.

Synnyttämäni toinen suuri sota hämää muita maita tarpeeksi, jotta he eivät huomaa, kun toteutamme lopullista ratkaisua. Luojan valittu kansa suljetaan ghettoihin, joista heitä aletaan kuljettamaan keskitysleireille. Ehdimme tuhota heitä todella paljon, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa aivan kaiken.

Eeva. 

Tai kuten hän nimensä kirjoittaa: Eva.

Rakkaani, uudelleensyntyneenä, edessäni.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, hän on nyt tässä. Hän on löytänyt minut.

Herään Kotkanpesästäni. Rakkaus on herättänyt minut. Mitä olen mennyt tekemään?! Viha on sokaissut minut. Eeva rakkaani on avannut silmäni. Tunnen, miten kehoni alkaa rapistua. Viha on murtanut sen pala palalta. Minusta tuntuu, kuin murenisin. Käteni tärisevät jatkuvasti ja kuljen kumarassa. Ensimmäistä kertaa tunnen, että kenties kykenisin kuolemaan.

Suuri syyllisyys painaa minua. Tuntuu, kuin pääni päällä olisi kokonainen vuori. En minä ole paha, en oikeasti. Enhän? Minun täytyy tehdä jotain. Alan tekemään huonoja strategisia päätöksiä sodan kannalta, jotta häviäisimme mahdollisimman nopeasti. 

Viimeinkin vihollisemme ovat päässeet Berliiniin asti. Hyvä.

Nyt on tullut aika päättää tämä kaikki. Pääsen rakkaan Eevani kanssa naimisiin viimeisenä elinpäivänäni. Seremonia on hyvin pieni ja vaatimaton. Tämän jälkeen puhun Eevani viimeisen kerran tekemään jotain kohtalokasta.

Kaksi luotia, yksi ase. Lataan sen ja annan aseen Eevalleni. Kaikkien näiden iäisyyksien jälkeen hän on viimein minun, mutta nyt joudun katsomaan, kuinka hän hitaasti nostaa aseen ohimolleen, katsoo minua viimeisen kerran, hymyilee lämpimän hymynsä ja painaa liipaisinta.

Hetkeen en kuule mitään. Eevani makaa lattialla kuolleena. Rakkauteni on kuollut. Otan aseen lattialta, laitan piipun rakkaani lailla ohimolleni, ja toivon pystyväni kuolemaan. Liipaisin tuntuu kovalta ja lämpimältä. Hitaasti vedän sitä sormellani, millimetri millimetriltä se painuu alemmas, kunnes ase laukeaa. Luoti lävistää pääni, kaadun taaksepäin, tunnen kylmyyden valtaavan kehoani. Ennen kuin ehdin osua lattiaan, kaikki muuttuu mustaksi. 

Minä kuolin.

Lopultakin saan vastauksen. Lopultakin saan tietää, mikä Luojan suunnitelma on ollut minun varalleni. Minun tehtäväni on kylvää tuhoa, jotta ihmiskunta voisi kehittyä, ottaa opikseen, muuttua. Olen yksi Luojan suurimmista vitsauksista. Olen opetus.

Pitkään, todella pitkään, olen ollut pimeydessä. Nyt kuitenkin näen valon. Luojalla on minulle uusi tehtävä. 

Synnyn uudelleen talossa. Kävelen peilin eteen ja katson itseäni. Tällä kertaa muotoni on täysin ennennäkemätön. Olen muuttunut oranssiksi ja päässäni on jokin kamala tekoturkki. Mikä ihme minä oikein olen? 

”Herra Trump!” kuulen äänen takaani. Käännyn, ja kiristän punaista solmiotani.

”Niin?”