Douglas Adams

”Maailman räjähtämisen ei olisi uskonut näyttävän niin kauniilta.”

 

Seisoin hetken hiljaa, kun kertasin viimeisten parin minuutin aikaisia tapahtumia. Vielä hetki sitten olin istunut kotona ja juonut toista kupillista kahvia. Yhtäkkiä taloni oli tärissyt kuin maanjäristyksestä, mutta toisin kuin maanjäristyksissä, tällä kertaa katon läpi tunkeutui valopylväs, joka nosti minut mukavalta punaiselta tuoliltani ja imaisi minut kohti korkeuksia.

Tunsin avokämmenen poskellani, havahduin ajatuksistani, vai pitäisikö pikemminkin sanoa shokista. Edessäni seisoi kummallisen näköinen nainen, ja hyvin nopeasti ymmärsin, ettei hän voinut olla Maasta.

”Tule.” hän sanoi komentavaan sävyyn, ja minä seurasin. Kävelimme kummallisia hämäriä käytäviä, sokkeloita, joihin paatuneinkin labyrintikko eksyisi, mutta johdattajani tiesi täsmälleen mihin mennä. Pian hän pysähtyi oven eteen, kaivoi taskustaan puisen avaimen, heilautti sitä oven edessä, joka avautui kevyesti natisten.

”Istu.” hän käski jälleen, ja minä istuin.

”Kuule”, hän aloitti, ”en tiedä, miksi laitteemme pelasti juuri sinut, sen ei olisi pitänyt tehdä niin, mutta jostain syystä aluksemme päätietokone päätti sinun olevan tärkeä. Kuka helvetti sinä siis olet?”

”Mi-minäkö?” takelsin sanoissani. 

”Ei, vaan tuo toinen tuhotun Telluksen asukki. Kyllä, sinä!” nainen suutahti.

”Minä olen vain aivan tavallinen Teppo… Hetkinen, sanoitko tuhotun? Mitä, mitä Maapallolle on tapahtunut?!” 

Nainen näytti hetken hyvin hämmentyneeltä ja jopa järkyttyneeltä.

”Te… Ette siis tienneet, että teidän planeettanne tuhottaisiin galaksisen hypermoottoritien tieltä? Planeetta oli siis vielä asuttu?” hän sanoi ja istui alas, hänen liila ihonsa näytti aiempaa selvästi kalpeammalta. ”Voi ei, voi ei, voi ei… Mitä minä sanon pomolle? Hän sädettää minut!”

”Rauhoitu nyt hyvä…nainen. Mistä sinä oikein puhut?” sain sanottua hänen hyperventilointinsa väliin.

”Oli minun vastuullani varmistaa, että planeetta olisi asumaton, ja oletin, että se oli, koska ette vastanneet lähettämiini viesteihin.”

”Mihin viesteihin?”

”Aurora borealisiin!”

”Siis, revontuliin? Nekö olivat teidän viestejänne? Me luulimme niitä auringon aiheuttamiksi kauniiksi valoilmiöiksi!”

Nainen hyperventiloi lisää. Yritin rauhoittaa häntä, joten otin hänet halaukseen ja silitin hänen selkäänsä.

”Noooin. Ihan rauhassa. Et muuten kertonut omaa nimeäsi.”

”Nix.”

”Nix, onpa kaunis nimi. Noniin, hyvä, noin. Noniin, eli voisitko nyt rauhassa kertoa, miksi kotiplaneettani räjäytettiin galaksisen hypermoottoritien tieltä?”

Nix selitti minulle kaiken ja kertoi työskentelevänsä intergalaksisena puutarhurina. Heidän ryhmänsä työtä on muun muassa kitkeä pois haitallisia asteroideja. Ja välillä räjäytellä planeettoja, huomautin vitsinä, ja onnistuin saamaan häneltä jo hymyn.

Vasta tässä kohtaa huomasin, että huoneessamme oli ikkuna. Nousin ja kävelin sen luo, ja näin Maan paikalla nyt suuren tyhjyyden. Tyhjyydessä leijui pieniä kiven palasia, jotka loistivat kauniisti auringon säteilyssä. Huomasin poskellani vierivän kyyneleen ja kuivasin sen pyyhkeeseeni. Tässä kohtaa muistin, että minulla oli jäänyt pyyhe olkapäille, ja kylpytakki päälleni. Onneksi minulla oli sen alla vielä pyjama, joten en ollut niin siveettömästi pukeutunut. 

”Minkälainen teidän aluksenne on?” kysyin Nixiltä keventääkseni tunnelmaa.

”Puinen.” hän vastasi hajamielisesti.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että saattaisin tuntea tällaista. Kotiplaneettani oli tuhoutunut, kaikki, jotka olin koskaan tuntenut, olivat poissa. Minut valtasi outo tunne, kun tajusin olevani viimeinen elossa oleva ihminen. Tältä siis joistain eläimistä tuntui…

Käännyin uudelleen katsomaan ulos ikkunasta ja ällistyin. Edessäni minua tuijottivat ihmisen kasvot. Korjaan, kymmenen ihmisen kasvot. Edessäni tyhjässä avaruudessa leijui toinen avaruusalus, jonka sisällä oli joukko ihmisiä. Nix oli tullut viereeni, ja olimme molemmat kuin puulla päähän lyötyjä. Alus tuli lähemmäs ja lähemmäs, ja pian se oli kiinni aluksemme seinässä. Alkoi kuulua vimmattua sahaamista, ja pian edessämme olevassa seinässä olikin jo reikä.

”Hei telluslainen ja traxlainen!” sanoi harmaapartainen mies. ”Tulkaa mukaamme, olemme matkalla tekemään valitusta Telluksen tuhoamisesta!”

Nix ja minä katsoimme toisiamme, kohautimme olkapäitämme, ja kävelimme utelias hymy kasvoillamme alukseen. Mikä meitä odottaisi, se todennäköisesti selviäisi hyvin pian.