Pahuuden häilyvä varjo

15.7.1975:

Päivää päiväkirja. Epätodellisia uutisia. Tapoin äsken kissamme. Murskasin sen kallon vahingossa jalallani. Kasvatti-isäni näytti syvästi järkyttyneeltä. Ehkeivät tämänhetkiset lääkkeeni olekaan sopivia, hän ajatteli, ja määräsi minulle uusia passittaessaan apaattisen olemukseni takaisin kellariin kojeideni pariin.

18.7.1975:

Iltaa päiväkirja. Haluan kertoa sinulle tänään tekemästäni suuresta keksinnöstä. Luulen luoneeni maailman ensimmäisen aikakoneen. Pääni surisee ajatuksista, ja minun on aivan pakko saada helpottaa sitä raapustamalla. Luulen, etteivät tohtorin, kasvatti-isäni, määräämät uudetkaan lääkkeet auta ollenkaan. Tunnen perhosten lentelevän aivosoluissani. Miksen voi saada rauhaa? Mitä jos testaisin itse konettani? Mitä minulla on enää menetettävänä? Nyt kuitenkin haluan vain päästä nukkumaan… Huomenna sitten.

19.7.1975:

Hyvää huomenta. En saanut nukuttua taaskaan silmällistäkään, mutta ehkä aikamatkustus, uudet tuulet ja uudet paikat auttavat unettomuuteen. Olen pakannut reppuni, asettanut päivämäärän ja määränpään, istun koneessani, katsotaan kuinka käy. Maltan tuskin odottaa pääseväni Viiltäjä-Jackin aikaan, sillä hänen mysteerinsä, kuten historia ylipäätään, on aina kiehtonut minua.

7.7.1888:

Lontoo. Onnistuin! Melkein sata vuotta ja kanaalin toiselle puolelle. Tunnen onnea pitkästä aikaa!

7.8.1888:

En ole nukkunut kuukauteen. Olen kierrellyt kapakoita, ja yrittänyt juoda itseni tajuttomaksi, mutta englantilaisten olut ei riitä siihen. Olen huomannut huolestuttavien ajatusten kavunneen mietteisiini, ajatusten, joita ei ennen ollut…

7.8.1888:

Hyvä Luoja! Mitä olen mennyt tekemään! Aikomukseni oli hakea apua naisen sylistä, mutta yhtäkkiä kaivoin puukon taskustani ja iskin Martha Tabramia useita kymmeniä kertoja… Mikä minua oikein vaivaa? Samanaikaisesti olin järkyttynyt, mutta tunsin suurta euforiaa… Voi Luoja! Hyvä Jumala! Minun on paettava!

Vuosi 54:

Koko nuoren ikäni olen salaa ihaillut antiikin Roomaa ja etenkin sen keisari Neroa. Laskeuduin koneellani Pantheonin taakse. Löysin pian Neron kävelemässä kaupungilla ja huomasin näyttäväni huomattavasti häneltä. Sain tietooni illalla pidettävien keisarillisten orgioiden paikan ja livahdin sisään. Houkuttelin hänet kanssani kaksin. Antauduimme rakastelun pauloihin, jonka aikana sain helposti upotettua tikarini hänen kaulaansa. Raahasin hänen ruumiinsa alakertaan, jossa pilkoin ja poltin sen, vaihdoin hänen vaatteensa päälleni ja uudelleensynnyin Neroksi.

Tästä tulee hauskaa!

Vuosi 64:

Anteeksi rakas päiväkirjani, etten ole kirjoittanut sinuun pitkään aikaan, mutta keisarina olo on vienyt kaiken aikani. Unettomuuteni on parantunut. Olen nukkunut kuin tukki jo muutaman viime vuoden. Hulluuteni valloilleen päästäminen on ollut elämäni paras ratkaisu! Oikea ”Neron leimaus”… Muutama kuukausi sitten tylsistyin lähikortteleihini, joten käskin tuikata ne tuleen. Ja kuinka kauniisti ne paloivatkaan. Herkistyin. Suunnaton kauneus valtasi mieleni ja siksi kapusinkin kukkulalle soittamaan lyyraa. Luonnollisesti syytin palosta kristittyjä, joita alettiin vainota, ”hups”… Tämä tarjosi minulle oivan tilaisuuden teloituttaa apostolit Pietarin ja Paavalin. Inhosin kasvatti-isäni katolista opetusta, jota hän yritti tunkea kurkustani alas.

 

1448:

”Minkä taiteilijan maailma minussa menettääkään!” totesin lavastaessani itsemurhani. En halunnut enää olla Nero, sillä senaatti julisti minut valtion viholliseksi. Minut!

Niinpä pakenin jälleen, nyt vuoden 1448 Transilvaniaan. Olen antanut hiusteni ja partani kasvaa, ja valinnut itselleni nimen Vlad Tepes, tai, Vlad Seivästäjä…

1467:

Päiväkirja. Tyttäreni Maria ja poikani Josef ovat kadonneet. Olen lähettänyt miehiäni etsimään heitä, mutta tuntuu kuin he olisivat kadonneet tuhkana tuuleen. Mielessäni kävi ajatus, että he olisivat saattaneet käyttää talliin kätkettyä aikakonettani. Poikani kysyi siitä minulta jokin aika sitten, mutta kävin itse tarkistamassa, kone oli edelleen paikallaan.

Armas vaimoni Magdalena menetti traagisesti henkensä hukuttaessani hänet vihollisteni verellä täyttämääni ammeeseen. Myönnän, että suru taisi hieman sekoittaa päätäni…

En olekaan kirjoittanut sinuun pitkään aikaan. Olen ollut hyvin kiireinen pitäessäni kiinni valtaistuimestani. Tiivistääkseni viime vuoteni, olen viljellyt kuolemaa kuin heinää. Käskystäni seivästettyjen ihmisten lukumäärä lienee jossain parin tuhannen paikkeilla – en ole enää pitkään aikaan pysynyt laskuissa mukana. Pidän ihmisten seivästyksien katselusta. Toisinaan syön päivälliseni heidän edessään. On melko huvittavaa ajatella, että tämä kaikki sai alkunsa siitä, kun tapoin yhden ainoan kissan. Miten paljon pahuutta ja hulluutta yhteen ihmiseen voikaan mahtua, kun sen valloilleen päästää!

1476:

Päiväkirja. En pysty enää kirjoittamaan sinuun. Joku on ilmeisesti tappanut minut nukkuessani. Näen elottoman ruumiini leijuessani ääneti ylemmäs ja ylemmäs kohti valoa. Murhaajani istuu vuoteeni äärellä pyyhkimässä miekkaansa valkeaan yöpaitaani. Silmäni peittyvät hiljalleen utuun. Ajelehtiessani lukemattomien muiden sielujen kanssa kohti taivaan portteja tiedän jo melko varmaksi, että minut tullaan lähettämään Helvetin tuliin. Minut, epäpyhän hylätyn lapsen, jonka hulluus ja verenhimo olivat liian suuret… Näen elämäni vilisevän ohitse, kaikki virheeni, ei mitään oikein tehtynä, pelkkä pahuuden häilyvä varjo ajelehtimassa ajasta toiseen. Onkohan jo liian myöhäistä katua tekemiäni syntejä? Silti, suurin huoleni ja tuskani edelleen on, mitä lapsilleni tapahtui.

Epilogi

1466:

Päivää ensimmäinen päiväkirjani. Olen Maria Tepes. Isäni on mahtava Vlad kolmas, joka tällä hetkellä tekee kaikkensa päästäkseen takaisin valtaistuimelle. Tämän vuoksi isäni on hyvin kiireinen. Päiväni kuluvat leikkien ja kirjoja lukien rakkaan veljeni Josefin kanssa.

Muutama viikko sitten löysin linnaa tutkiessani tallista heinien seasta kummallisen koneen, jota olen tutkiskellut salaa päivittäin. Luulen, että tiedän mikä se on, mutta kielessäni ei ole mitään sitä kuvaavaa sanaa… Näen siitä öisin unia, aivan kuin se jollakin käsittämättömällä tavalla vetäisi minua puoleensa.

1467:

Päiväkirjani. Josef tässä. Olen etsinyt pikkusiskoani, rakasta Mariaa, jo viikkoja, mutta en ole häntä edelleenkään löytänyt. Isäni, mahtavan Vlad kolmannen, miehetkään eivät ole häntä onnistuneet löytämään… Olemme käyneet läpi linnamme metsät monen päivämatkan päästä, muttemme ole nähneet mitään sisareeni viittaavaa.

Olen kuitenkin löytänyt tallista heinien seasta kummallisen näköisen koneen. Kysyin siitä isältäni päivällisellä, mutta hän ei vastannut minulle, hän näytti olevan uppoutuneena jälleen omiin ajatuksiinsa. Aion huomenna tutkia konetta lisää, sillä se kiehtoo minua – se tuoksuu Marialta…

1870:

Päiväkirjani, tallista löytämäni kone kuljetti minut tulevaisuuden Lontooseen. Elämä on täällä hyvin erilaista. Niin paljon savuisempaa kuin kotona metsän ympäröimänä. Ja tämä ihmisten kiire, miten he oikein pärjäävät aikataulujensa kanssa? Näin hurjaa vauhtia kulkevan rautaisen hirviön, jota paikalliset kutsuvat junaksi. Onnekseni olen löytänyt rakkaan pikkusiskoni! Maria kertoi koneen tehneen hänelle samoin kuin minulle, mutta kadonneen heti. Tällä kertaa se ei kadonnut, mutta vaikutamme jääneen vangeiksi tähän aikaan.

1872:

Päivää jälleen kolmas päiväkirjani. Olemme rakkaan veljeni kanssa tulleet hyvin toimeen täällä Lontoossa, hän on löytänyt töitä läheisestä tehtaasta. 

Monta vuotta pohdin hiljaa sisälläni, mikä on tämä tunne, joka syttyy, kun vain ajattelenkin veljeäni. Vuosi sitten jaoimme ensimmäisen suudelmamme. Sillä hetkellä ymmärsin, että kyseessä oli palava rakkaus. 

Kielletyn rakkautemme hedelmä, oma pieni poikamme, voi hyvin. Vaikka rakastammekin pientä lastamme hyvin paljon, olemme tulleet siihen tulokseen, että meidän on kätkettävä hänet. Toiseen aikaan, ja toiseen paikkaan. Olemme saaneet koneen käyntiin ja Josef on vahvasti sitä mieltä, että hän vie lapsemme yksin. Emme todellakaan kaikki kolme sen kyytiin mahtuisi.

Päiväkirjani, hyvästien aika tuli. Kyyneleet virtasivat vuolaina, kun annoin molemmille elämäni tärkeimmille miehille jäähyväissuudelmat siltä varalta, etten heitä kumpaakaan enää näkisi.

1880:

Josef-armaani ei palaa. Aion muuttaa toiselle puolelle Lontoota. Lisäksi, rakas kuudes päiväkirjani, aion muuttaa nimeni. Olen kaavaillut vaihtaa Marian Marthaksi ja Tepesin Tabramiksi – kuulostanpahan lontoolaisemmalta…

1954:

Pariisi. Kone toi meidät sattumanvaraisesti tänne, sillä en osaa säätää siihen lukemia. Laskeuduin poikamme kanssa onnistuneesti. Parin kaupunkia kartoittavan kävelyn jälkeen päädyin jättämään tuhisevan paketin tohtoripariskunnan oven eteen. Hyvästelin poikani, nostin kaulukseni, ja kävelin karhea itku kurkussa reippaasti takaisin koneelle.

Vuosi 50:

En onnistunut asettamaan konetta kuljettamaan minua takaisin Lontooseen rakkaan Mariani luo, vaan sen sijaan päädyin Roomaan, jonka jälkeen kone ehti kadota, ennen kuin silmääni räpäytin…

Huoh…

Enpä kai voi muuta kuin sopeutua jälleen… Nimeni Josef ei ikävä kyllä käy, se pitää vaihtaa. Miten olisi: Lucius… Domitius… Ahenobarbus… Ja ehkä jokin tuota lyhyempi, nerokkaampi, lempinimeksi… Vaikkapa… Nero!