Paratiisin Eeva

Olen ensimmäinen arkkienkeli, ensimmäinen Luojan luoma. Mutta ylpistyin liikaa, janosin liian paljon valtaa, joten hän langetti minut. Tämä Maa on niin kovin tyhjä ja kivinen. Vaeltelen näitä aavoja lakeuksia varmaan kuolemaani saakka.

Mutta, tuolla kaukanahan näkyy jotain, vihreää, vehreää. Pelastus! Lennän sen luo minkä siivistäni pääsen. Pelastusta ympäröivä ruusuaita on korkea, mutta piikkien seassa kiipeäminen ei minua haittaa, kun en kykene enää tuntemaan kipua. Pääsen aidan päälle ja näen kaiken sen kauneuden, vihreää kasvustoa silmän kantamattomiin. Tätä voisi kutsua Paratiisiksi!

Laskeudun pehmeälle sammaleelle ja katson ympärilleni, ketään ei näy missään. Yhtäkkiä taivas kirkastuu. Luoja saapuu, äkkiä piiloon! 

Katselen piilostani, kuinka hän ottaa maata ja luo jonkin ihmeellisen olennon, ei kuitenkaan minunlaistani, sillä tällä ei ole siipiä. Hän nimeää tämän olennon Aatamiksi. Nyt Luoja tuo paratiisiin eläimiä luomuksensa kaitsettavaksi. Ja mitä nyt, hän ottaa Aatamilta kylkiluun, ja luo… Jotain kaunista… Aatamin kylkiluusta luotu, tuo upea naisolento saa nimekseen Eevan.

Eeva… Paratiisin Eeva… 

Tunnen sisälläni jotain, mitä minun ei pitäisi tuntea. Mitä tämä on? Luoja poisti minusta kaikki tunteet. Jättikö hän sittenkin jotain? Sana lipuu huulilleni: Rakkaus. Olenko minä siis…rakastunut?

Aikaa kuluu ja minä seuraan Aatamin ja Eevan viatonta elämää Paratiisissa. Muotoni olen muuttanut käärmeeksi, jotten herättäisi huomiota. Miten oikein voisin lähestyä Eevaa ja puhua hänelle? 

Kiemurtelen ympäri pusikkoja omissa ajatuksissani, kunnes saavun omenapuun luokse. Aivan, hyvän ja pahan tiedon puu, josta he eivät saa syödä. Hetkinen, jos Eeva maistaisi yhtä näistä omenoista, ehkä hänen sydämensä alkaisi sykkiä minulle.

Kaunis Eevani makaa solisevan joen rannalla ja katselee kirkkaita tähtiä. Saapuessani luokseen hän ensin säikähtää, mutta kun sihisen ystävällisesti, hän rauhoittuu ja silittää minua pehmeillä käsillään. Lähden johdattamaan häntä kohti omenapuuta ja Eeva seuraa minua, viaton kun on.

Saavuttuamme puulle kiipeän sen alimmalle oksalle ja sihisen osoittaen yhtä omenoista.

”Mutta käärme, meitä kiellettiin syömään tuosta puusta.” sanoo Eeva heleän sointuvalla äänellään.

Sihisen lisää, jolloin hän ottaa varovaisia askelia lähemmäs puuta. Hän tarttuu kauniilla käsillään omenaan, repäisee sen irti puusta, epäröi viimeisen kerran, ja puraisee. Makea punainen omena tippuu hänen kädestään, kun Eeva pelästyy Aatamin ääntä.

”Eeva! Meitä kiellettiin syömästä tuosta puusta!” huutaa Aatami. ”Mitä olet mennyt tekemään?”

Aatami noukkii omenan maasta, sivelee sitä käsissään, ja näkee siinä puraisun jäljen. Ennen kuin Eeva ehtii sanoa mitään, puree Aatamikin omenaa. Se putoaa hänen huuliltaan ja lähtee vierimään alas kukkulaa. Heidän katseessaan on jotain uutta. He katsovat toisiaan, hätääntyvät ja rientävät ottamaan käsiinsä lehtiä, joilla he peittävät osia kehoistaan. Mielenkiintoista.

Seuraavan päivän ajan kerään rohkeuttani muuttaa muotoni omakseni ja lähestyä Eevaa, mutta ennen kuin ehdin tehdä kumpaakaan, on Luoja jo havainnut Aatamin ja Eevan muutoksen. Hän karkottaa heidät paratiisista! Miten minä nyt saan puhutuksi Eevalleni?

Yritän lähteä heidän peräänsä, muutan muotoni omakseni, mutta silloin Luoja huomaa langettamansa arkkienkelin ja tajuaa minun olleen syypää tähän kaikkeen. Hän ottaa ja työntää minut entistä syvemmälle Maan uumeniin, paikkaan, jonka hän nimeää Helvetiksi ja määrää asuinpaikakseni. Jään onnettomana ja avuttomana yksin tuliseen pätsiin. Itse en liekkejä ja laavaa tunne, ainoastaan rakkauden roihu kärventää koko kehoani.